|
16.04.2012 - 18:17
Eipä ollut lainetukkaista nuorukaista kamalasti tarvinnut suostutella, kun hänen paras ystävänsä oli alkanut vihjailemaan mahdollisuudesta muuttaa saman katon alle; tarpeelliset kimpsut ja kampsut oli haalittu nopeasti kasaan ja lykitty matkalaukkuihin, ja kohta sitä jo oltiinkin tassuteltu uuteen asuintilaan yhtä aikaa jännittyneenä ja innostuneena, valmiina oppimaan uudet kuviot ja aloittamaan elämä kämppäkavereiden seurassa. Niin, ja eritoten jakamaan huone tuon parhaan ystävän kanssa. Että se olikin ollut kutkuttavaa!
Ja yks kaks tuosta muuttopäivästä olikin kulunut jo melkein yhdeksän kuukautta; oli tosiaan lentänyt jo reippaasti yli puoli vuotta siitäkin hetkestä, jolloin mustatukkainen oli saanut kaataa vielä viimeisen kerran isänsä vastalauseet muutosta kumoon, hyvästellyt jokaisen perheenjäsenensä halauksessa (paitsi sen yhden), vilkuttanut näille, kadonnut vaalean kaverinsa autoon; yli puoli vuotta siitä hetkestä, jona nuori herra oli seissyt ensimmäistä kertaa Micahin asunnon edessä, mittaillut sen ulkomuotoa suu virneessä, matkalaukut rinnallansa, saanut Micahilta tervetuliaslahjaksi taputuksen selkään ja Shaunilta sen sijaan valtavan, innosta tärisevän halauksen, ja tuntenut, miten sydän hakkasi vallattomasti rinnassa... Se oli ollut erittäin mieleenpainuva päivä. Jännittävä kaikin puolin. Oi, kyllä vain. Ja no, niin oli myös kulunut kahdeksan kuukautta siitä, kun tuo parivaljakko, mustatukkainen ja ruskeatukkainen, oli hups vain kiihottunut toistensa vähäpukeisuudesta, menettänyt hillintänsä ja päätynyt käyttämään yhteistä sänkyään johonkin ihan muuhun kuin nukkumiseen ja päättäneet tuon tapahtuman saattamina aloittaa vihdoin varsinainen seurustelusuhde keskenänsä - mikä tarkoitti, että he olivat olleet jo ihan huomattavan kotvan ihan oikeasti yhdessä...
Niin. Yhteenmuutto oli todentotta tehnyt erottomattomista, ööh, vielä erottomattomammat. Todentotta. Ja tässä sitä oltiin, viettämässä keväistä perjantai-aamua, lintujen sirkuttaessa ikkunalasien takana ja nuoren parin seisoessa heidän yhteisessä huoneessaan, kädet toisiinsa takertuinena ja toisiaan tiiviin kiihkeästi tuijotellessa, odotellessaan kellon viisareiden siirtymistä yhteentoista, joka oli päätetty lähdönhetkeksi. Shaunin kelmeät kädet nykivät Gusin tummia kiekuroita ja eripariset silmät tutkivat pojan piirteitä, hän huokaisi muutaman kerran terävästi mielihyvästä, saaden Gusin suupielet käymään omahyväisessä hymynpoikasessa. "Hitto, Gassu. Mä haluaisin vaan jäädä tähän." Shaunin ääni oli matala ja kädet upottautuivat vielä enemmän lyhyemmän synkkiin suortuviin.
"... mokoma örrimorso." Gus hymähti, ja salli Shaunin sipaista itseään hempeästi poskesta, ennen kuin tarttui poikaa kädestä ja alkoi vetää tätä mukanaan ovesta ulos ja alakertaa kohti, välittämättä Shaunin pienistä vihjailevista kuiskauksista. Nyt lähdettäisiin ja sillä selvä, ihan sama vaikka kehossa alkoikin kihelmöidä noiden kuiskutuksien jäljistä.
Alakerrassa oli päällä sekä hella, vesihana että vilkas keskustelu; koko talonväki oli seisaalla, niin Micah kuin myös ne kolme, jotka toimivat Gusin ja Shaunin lisäksi tuon kämppäkavereina; Liam-niminen punatukkainen mies, joka sattui olemaan samalla myös Micahin poikaystävä, sekä Micahin kaikista parhain ystävä, nuori, raitatukkainen ja itsetietoisen oloinen neito Frankie - ja tietenkin silmälasit nenälleen saanut Dakota, joka jutustelu juuri kiihkeästi edellä mainitun kanssa mistälie uudesta elokuvasta. Väkeä talossa oli siis kuusi kappaletta, kolme alle kaksikymppistä, kolme yli.
"Oho, tämäpä mielenkiintoista", sanoi sointukas naisen ääni.
"Olenkohan mä itse vielä unessa, vai oletteko te tosiaan nousseet näinkin aikaisessa vaiheessa ylös?" Micah hymyili leikkisästi pojille tiiratessaan näitä kirkkaan sinisillä silmillään saaden lauseensa jälkeen ilmoille muutaman tirskahduksen takanaan olevilta. "Ihan häkellyttävää tällainen. No, tulitte joka tapauksessa sopivasti aamiaiselle." Hän kohotti tarjotintaan houkuttelevasti. Shaun vilkaisi yhden kerran Gusia, mutta tämä puisti saman tien käskevästi päätään. Eivät he nyt ehtineet. Sopi pärjätä ilman.
"Muussa tapauksessa joo", Shaun ynähti hitusen vastentahtoisesti (hänen vatsansa oli aika lailla ruokaa vailla), "mutta meillä sattuu olemaan vähän kiire nytten."
"Serkkua siis... tätä Genesisia?" Dakotankin oli yksinkertaisesti vain pakko tunkea utelias nenänsä keskusteluun. Kuinkas muutenkaan. Hän vilkaisi pöydän äärestä poikiin päin odottavana.
"No, viekää hänelle paljon terveisiä", hän lisäsi vielä. Niin, ajatella. Melkein yhdeksän kuukautta uudessa kodissa, kahdeksan kuukautta seurustelua... Kylläpä ne kuviot olivat viimeisen vuoden aikana muuttuneet rutkasti. ... ... ******
Riemuikkaat kiljahdukset kajahtelivat kauniissa kevät-ilmassa, joka hyväili jo lähestulkoon lumetonta leikkikenttää. Serkku oli suunnistanut oikopäätä kentälle ehdittyään lempilaitteensa pariin, ja pyöri nyt pyörimistään tuon kyydissä, nauraen niin mahdottoman huolettoman ilakoivasti, ettei Gus voinut mitenkään pidätellä valtaisan hymyn pääsemistä koristamaan pisamaisia kasvojaan.
Olipa ihana nähdä taas tuota eloisaa ilopilleriä.
Genesisin, joka oli nyt viiden vanha puhdikas ja terävä pellavapää, syntymä oli näyttänyt Gusista muille kenties vähän yllättävän puolen; tuo synkkälettinen pojankloppi oli nimittäin kiintynyt serkkuunsa oitis. Hän oli tahtonut jatkuvasti auttaa tämän hoidossa ja ollut tätä kohtaan tavattoman suojeleva ja häkellyttävän hellä; lähestulkoon joka ikinen ilta tuon kaksikon oli saattanut löytää sohvalta sylikkäin, katsomasta lasten piirrettyjä videokaseteilta. Niin Gus oli myös vähitellen muotoutunut Genesisille varsinaiseksi ihannoinnin kohteeksi ja oikeaksi esikuvaksi, tytön alkaessa matkia tämän jokaista liikettä, tekemistä ja harmillisesti myös sanoja - kirosanatkin tulivat tilanteessa kuin tilanteessa nätisti kaikuna, eivätkä muut jostain syystä oikein arvostaneet sitä, että vaaleaverikön sanavarasto oli jo niin laaja. Varsinkaan silloin, kun tyttönen puhkesi huolettomasti laulelemaan kappaleita, joita oli kuullut serkkunsa soitattavan ja joiden sanoitukset olivat ehkäpä aavistuksen... kyseenalaisia.
Gusin muutto ei ollut onneksi sortanut heidän välejään enempäänsä, vaikka aluksi olikin ollut vaikeat hetkensä - tokihan se oli ollut viisivuotiaalle hankala paikka tajuta, ettei enää voinut olla jatkuvasti yhdessä rakkaan serkkunsa kanssa, iltasatujen ja videokasettejen parissa. Serkukset yrittivät nähdä toisiaan mahdollisimman usein, ainakin sen kerran kahdessa viikossa, joskus muutaman kerran useamminkin. Molemmat odottivat noita tiettyjä päiviä aina hirmuisella innolla ja jokaikisenä kertana heillä oli niin hurjan kivaa yhdessä, että tapaamisen päätteeksi molemmat saivat kipitellä kotejaan kohti kyljet ja keuhkot ihan kipeinä tyrskimisestä. "Täällä on keinujakin! Oi - pysäytä, pysäytä, mä haluan mennä keinumaan Shaunin kanssa!"
Shaun sattui hänkin tulemaan oikein mainiosti toimeen Genesisin kanssa; heidän välilleen oli vähitellen kasvanut kohtuullisen vankkakin side. Genesis piti Shaunista kovasti ja hän oli aina kaksinkerroin iloisempi, kun tuo ruskeatukkainen otti osaa serkusten välisiin tapaamisiin. "Lujempaa, Gus, lujempaa!" Genesisin kirkas ääni sanoi. Hän heilutteli jalkojaan lujasti ilmassa. "Minä haluan korkeammalle kuin Shaun, äkkiä nyt!"
"Työnnä nyt lujempaa, jooko, Shaun ei saa voittaa!" Vai voittaa. Mikä kilpailu tästä oli yhtäkkiä muodostunut? Gus huoahti.
"Kuule, mä teen kaiken niin nopeaa kuin vaan pystyn. Ja mun kädet on jo kohta irtoamisvaiheessa, hei, ku koko ajan pitää lykkiä jotakin, tää menee jo ihan -"
"Tuleepa helppo voitto!"
Aika hyppeli häkellyttävän nopeasti kaikkien leikkien tiimellyksessä. Genesis oli saanut samanlaisen mielikuvituksen kuin serkkunsa ja leikkikentällä oltiikin näytelty noiden parin tunnin aikana niin pelastusoperaatio kuin myös merirosvokoulunavajaiset ja järisyttävä tappelu keijumetsästäjien välillä. Gus oli saanut hoitaa sivuroolit ollessaan hiukan enemmän tarkkaavainen siitä, ettei vain nolannut itseään kenenkään nähden (neljän seinän sisällä oli aina erijuttu, siellä saattoi heittäytyä erilailla), mutta Shaun oli täysillä mukana jokaikisessä leikissä ja keksi mitä ihmeellisimpiä käänteitä niihin kilpaa Genesisin kanssa, ohikulkijoiden tuijotellessa ihmeissään tai huvittuneina. Mutta eipä tullut kenellekään kylmä, kun koko ajan rynnistettiin pitkin kenttää ja kiipeiltiin telineissä. Gus katseli juuri, miten hänen serkkunsa ja poikaystävänsä aloittelivat jo ties kuinka monetta uutta esitystä, kun hän kuuli takaansa äänen. Äänen, joka sai hänet säpsähtämään pikkuisesti.
"Mä kävin varmaan kolmella eri leikkikentällä ennen tänne tulemista - te kun ilmeisesti unohditte kokonaan mainita kenellekään, että minne te tarkalleen oikein menette." Mies hymyili vähän uupuneesti tarkistellessaan Gusin kasvoja, joka tiiraili takaisin. Gus näytti hetken hyvinkin hämmentyneeltä, mittaillessaan tulijan olemusta, tämän (melkein häkellyttävän) tiukkoja vaatteita ja sinisiä, tiiviisti tuijottavia silmiä... Pikkuhiljaa pojan oranssi katse kaventui. Miehen naamataulu sai hämillistä sävyä kerrakseen.
"Hakemassa Genesisia", Scout totesi hiljaisella äänellään ja katsoi Gusia otsallaan ryppyjä. "Muut eivät tällä kertaa ikävästi ehtineet hoitaa sitä - työt ja muut, kuten varmaan ymmärrät - joten mä värväydyin hommaan."
"Genesis ei tosin näytä ihan siltä, ettei hän halua lähteä ihan heti", hän jatkoi lyhyen hiljaisen hetken jälkeen pikkuriikkisen epävarmasti, ja nytkäytti päätään Shauniin ja Genesisiin päin, jotka eivät olleet edes huomanneet Scoutin saapumista ja olivat hartaasti keskittyneitä leikkimään "mitäliehattivattitransformerimutanttiactionmaneja". Gus ynähti nyökäten.
"Miten kotona muuten menee?" Hän kysyi hiljaa kääntyessään takaisin Scoutin puoleen, joka tuijotteli häntä yhä vain kiinteästi sinisillä silmillään. Mies kohautti olkiaan. "Ja, niin... mutta ei muuten mitään sen ihmeempää. Skilletilläkin on kaikki hyvin", Scout jatkoi viitaten Gusin jo aikuisen mittoihin ehtinyttä lemmikkiä, joka ei ollut harmillisesti voinut muuttaa isäntänsä mukana Micahin luokse, kiitos tuon asunnon omistajan ei-niin-suuren-eläinrakkauden, "tietenkin kun on tää kevät-aika, niin se kyllä katoilee välillä öiksi ja näin, mutta... niin."
"Että kaikki sujuu hyvin Shauninkin kanssa..." Gus avasi suunsa ärtyneen hämmentyneenä lauseesta, muttei ehtinyt sanoa yhtikäs mitään, kun yhtäkkiä kuului utelias äännähdys, ja Genesis tepsutti paikalle ihmettelemään, että mitä Scout-setä täällä oikein teki, äkillisesti Scoutin bongattuaan hiukan vaivaantuneeksi ja punastuneeksi muuttunut Shaun kannoillaan. Scoutin tokaistua, että hän toimitti tänään hakijan virkaa ja että nyt olisi kotiinlähdön aika, Genesis huokaisi surullisesti, muttei ruvennut kinaamaan vastaan, vaan kääntyi Gusiin päin kädet ojollaan. Gus heitti Scoutiin vaivihkaa yhden katseen, ennen kuin laskeutui Genesisin tasolle.
"Kiitos kun toitte mut tänne", Genesis sanoi ja näytti ihan sädehtivän. "Kai me voidaan käydä täällä joskus uudestaankin?" Hän uteli ja hypähteli vähän paikoillaan innostuneisuuttaan. Serkku taputti häntä kepeästi olkapäähän.
"Täällä oli niin kivaa."
"Kyllä niin." Genesis hymyili hetken vienosti serkulleen, joka alkoi pyyhkiä märkää poskeaan hihallaan, ennen kun hän kääntyi katsomaan ruskeilla silmillään toista poikaa päin. "Saako sullekin sanoa heihei?" Hän kysyi heleällä äänellään ja ojensi taas pikkuruisia käsiään, kysyvän odottava ilme kasvoillaan. Shaun katsoi tyttöä aluksi kummissaan, mutta purskahti kohta vallattomaan nauruun. "Saa sanoa!"
"Tottahan toki!" Kaksikon painautuessa halimaan toisiaan, Gus kuuli Scoutin suunnalta rykäyksen ja siirsi oranssia katsettaan tähän päin.
"Kotiin päin siis tosiaan", Scout sanoi rauhalliseen tapaansa, "ruoka odottaa nimittäin. Isäsi muuten pyysi, että soittaisit hänelle. Viime soitosta on kuulemma pitkä aika. Sillä kun on kamala ikävä sua, se tahtoisi kuulla, että - että miten sulla oikein menee." Hän nyökäytti päätään vielä sanojen päällisiksi. Gus irvisti vähän, puhelinsoitot olivat toden totta jääneet vähän... vähemmälle. Mutta vain vahingossa. Hän nytkäytti päätään tottelevaisesti.
"... oli todella... mukava, nähdä sua taas." Sen enempiä sanomatta Scout otti Genesisia kädestä ja lähti kentältä, Genesisin vilkuttaessa kuin viimeistä päivää olkansa yli nuorukaisille. Gus ja Shaun katselivat heidän kulkuaan vieretysten, ja kun he olivat kadonneet horisonttiin, Shaun venytteli hiukan käsiään ja tarttui Gusia hihanpielestä, alkaen nykiä tätä tulemaan perässään - "nyt sitä jäätelöä sitten, hei, nyt on nälkäkuolema lähellä!". He lähtivät astelemaan pois puistosta, Shaunin hyräillessä jotakin ihmeellistä kappaletta ja katsellessa raukeana ohikiitäviä lintuja ja Gusin katseen laahatessa maassa ja otsan ollessa hämmentyneessä rypyssä Scoutin sanojen jäljiltä. Mutta pianpa ne olivat unohtuneet, kun oltiin jäätelöbaariin päästy ja saatu suu tungettu täyteen minttu- ja suklaajäätelöä nonpparelleineen päivineen - ja kippojen ollessa typötyhjiä, pari oli vielä kipittänyt baarin takapihalle piiloon ihmisten katseilta ja maistellut jälkiruoaksi toistensa suklaakastikkeella kuorrutettuja kieliä. ...
Taivas hämärtyi ja unimaailma lähetti kutsunsa. Gusin käsi liikkui peiton alla. Shaun tunsi, miten pitkätukkaisen käsi kulkeutui hänen ihollensa, painautui kylkiluita vasten ja puristi hellästi; ruskeatukkainen tunsi syvän huokauksen lämmittävän niskaansa. Hän hymyili itseksensä ja etsi hapuillen Gusin käden omaan kämmeneensä, sulki sen sinne ja huokaisi hänkin tyytyväisyyttään. Gus hymisi hänelle väsyneesti, ennen kuin ummisti suuret silmänsä. Shaun tunnusteli toisen pehmoista kämmentä. "Gus."
"Hyvää yötä." Viiden sekunnin uinuva hiljaisuus. "Gus." Ja kohta huone olikin täyttynyt tirskunnasta. ... ... Tuolloin oli ehkä ollut mitä mukavin päivä. Kepeä ja rattoisa. Oikein hyvin sujunut. Kenties suorastaan aivan ihana. Mutta niin se tunnelma heitteli ja välillä se heitteli varsin rajusti, ja parin viikon päästä oltiinkin sitten taas aivan muilla mielillä - - tuon nuoren parin suhde kun sattui olemaan välistä oikea mielialojen heittelyiden sekamelska. ...
Käynnissä torstai-iltapäivä. Kevät-tuuli vingahteli tasaisin väliajoin ikkunoiden takana. Micah tiiraili sanomalehden artikkeleja tiukan keskittyneenä, hyräillen vaitonaisesti, poissaolevan hyväntuulisesti. Dakota oli laittanut elokuvan, jonka hänen isoveljensä oli lähettänyt siskolle lainaan, pyörimään ja sen latautuessa piti filmistä innokkaasti esittelypuhetta Frankielle, joka kuunteli kaverin iloista räpätystä pikkuisen häkeltyneenä. "... veli sanoi, että tässä on ihan mahdottoman kiehtova idea ja että toteutus on aivan silmiä hivelevän upeaa, kaikkine erikoisefekteineen. Ja että näyttelijäkaartissa on joku aivan uusi näyttelijä - se, joka oli siinä kannessa oikealla, kuulemma - joka vetää aivan häkellyttävän suorituksen!" Dakotan silmät välkehtivät tavalliseen tapaan pelottavasti innostuksesta, kun hän papatti tohkeissaan. "Tää on saanut ihan parhaat arvostelutkin kaikin puolin..." Micah hymähteli huvittuneesti. Frankie teki samoin. Dakota klikkasi elokuvan pyörimään. Neljäs huoneessa oleva nuorukainen nytkähti istumaan vielä lysymmässä.
- nuorukainen, joka iski ilmoille raskaan, syvän ja ennen kaikkea kärttyisän puuskahduksen. Synkkäletin naama oli pahemmanlaatuisessa mutrussa. Hän tuijotti eteensä suupielet alaspäin sojottaen, nykien levottoman pahantuulisesti sekä housujensa kangasta että narisevan tuolinsa päällystettä solakoilla sormillansa. Pollasta otti ja pahemman kerran ottikin. Otsasuoni aivan jyskytti. Gus jysäytti raskaasti puetut jalkansa lattiaan. Muut vilkaisivat häntä, mutta pitivät suunsa suljettuina. Katsahtivat vain toisiaan kulmat koholla ja sanoivat sillä tavalla sanottavansa, kävivät pikaisen keskustelun ilman sanoja.
Synkkäletti puuskahti uudemman kerran, lysäytti kalpean kätensä poskelleen. Hän pudisti rajusti päätään, tahtomatta edelleenkään uskoa, että niin oli toden totta käynyt. Shaun oli saanut kutsun. Kutsun kavereiltaan, että tuletkos vähän tänne näin. Ja näin hän oli päättänyt tehdä jotakin sellaista, joka oli saanut Gusin raivokanavat posahtamaan täydellisesti, saanut lainetukkaisen sisukset sykkimään kohisten ärtymyksestä ja mustasukkaisuuden karjumaan rintakehässä - - Shaun kun oli kehdannut ottaa ja lähteä ulos. Joidenkin muiden kuin poikaystävänsä kanssa. Joidenkin ääliöiden.
Se oli ollut hihkaisu. Hän oli hihkaissut suunnitelmansa. Kipunoinut silminnähden innostuksesta, hymyillyt niin että suupielet hipoivat korvia. Hetken aikaa Gus ei ollut osannut tehdä muuta kuin toljottaa - hän oli vain töllistellyt suuret silmät tavallistakin valtavampina niitä niin häkellyttävän huolettomia kasvoja, järkytyksen levitessä hitaasti mutta varmasti muodostautumaan hänen omalle kasvokertoimelleen. Sitten jokin oli nytkähtänyt tummempi kutrisen nupissa. Naksahtanut. Hiljaisuus oli räksähtänyt yht'äkkiä kuin ilmapallo konsanaan ja tavattomat kiellonsanat olivat latautuneet kuin tykityksellä täyttämään huoneen ilman.
"EI KÄY." Gusin vastalausesylkäisyt eivät olleet saaneet Shaunin ilmettä aluksi värähtämään sen pahemmin, hän oli ottanut kasvoilleen rauhoittelevan hymyn ja muistuttanut säyseästi, että viime kerrasta, jona hän oli ollut ulkona kavereidensa kanssa, oli kulunut jo monta viikkoa - eikä hän edes meinannut kauaa olla poissa, ihan pienen hetken vain, pari tuntia enintään. Tulisi yöksi kotiin ja sitten nukuttaisiin mukavasti kylki kyljessä. Mutta sepä ei ollut Gusia vakuuttanut, hän oli vain jatkanut hurjaa päänsä pudistelua ja raivokkaiden sanojen iskemistä vasten poikaystävänsä naamataulua, saaden vähitellen Shaunin tyynen hymyn värjymään.
Gus ei kestänyt ajatusta siitä, että Shaun lähtisi, että Shaun olisi mukavissa tunnelmissa muiden kanssa, ilman hänen läsnäoloansa. Hän ei kestänyt ajatella, että Shaun viettäisi aikaa, päivänsä jonkun muun seurassa. Ei vain kestänyt. Omistushaluisuus nosti rajusti päätään pojan sisällä. Shaunin piti olla hänen kanssaan. Ei muiden. Shaun oli hänen. Vain hänen.
Shaun oli tehnyt kaikkensa saadakseen Gusin naaman muuttumaan vähemmän myrtyneeksi, mutta oli epäonnistunut tässä täydellisesti. Gus oli jatkanut vihaisten lauseiden tykittämistä yhtä soittoa ja vaatinut vaatimistaan, että Shaun peruisi lähtönsä. Ruskeatukkainen oli yrittänyt ehdottaa, että ehkä Gus voisi itse lähteä mukaan - kyllä hänen kaverinsa ottaisivat mustatukan varmasti ihan mieluusti mukaan kuvioihin, he kun olivat kuulemma niin "sosiaalisia häiskiä". Mutta ei, se ei ollut ollut Gusin mielestä vaihtoehto laisinkaan. Ihan turha yritys. Ei häntä kiinnostanut mennä kuluttamaan aikaansa niiden ääliöiden kanssa, ei sitten missään tapauksessa.
Ja sitä paitsi, Gus oli jo aikapäiviä sitten suunnitellut tämän päivän kuviot. Oli kyllä. Hehän tapaisivat Genesisin, hän ja Shaun. Molemmat. Shaunhan oli luvannut olla mukana. Joten eihän hän voinut lähteä. Niinhän se oli. Niinhän sen kuvion olisi pitänyt mennä. Mutta Gus olisi saanut jankuttaa naamansa vaikka halki tuosta asiasta - Shaun ei ollut tehnyt muuta kuin todennut, että kyllä he, serkukset, nyt kahdestaankin pärjäävät. Ja että ruskeatukka voisi ottaa ihan hyvin osaa sitten ensi tapaamisen aikana. Mutta niin se oli vain jatkunut. Kiellot olivat pysyneet ilman halkojina ja Gusin silmät raivokkaasti salamoivina.
Shaun ei ollut ymmärtänyt, hän ei vain ollut kyennyt ymmärtämään, miksi Gus oli taas ja jälleen kerran tuollaisella päällä. Asiahan oli ihan pikkujuttu, eikö vain ollutkin? Pari tuntia poissa, ihan vain kavereiden kanssa. Ei mitään sen ihmeempää. Vain hetken poissaolo kotoa. Niin. Mutta se ei vain jostain syystä voinut käydä. Shaun ei voinut tajuta, miten joku saattoi vetää tuollaiset herneet - eikä vain herneet, vaan pikemminkin ananakset - nenäänsä moisesta asiasta. Hänen äänensävynsä oli viestittänyt suurta tuohtumusta, mutta itsekeskeisyytensä ja omistushaluisuutensa kahleihin jymähtänyttä Gusia se ei ollut liikuttanut pätkän vertaa.
"Ihan tosi, Gus, vaan muutama tunti! Mikä hemmetti sua vaivaa, miksi sun pitää vetää tällaisesta asiasta tommoset pultit?!"
Tilanne oli vääntynyt täysin naurettavaksi. Gus oli vain jatkanut lapsellista ja mustasukkaista käytöstään, hän ei ollut kuunnellut Shaunin yrityksiä saada hänet ymmärtämään, ettei moisesta asiasta tarvinnut dramaatista näytelmää keittää, että se oli pikkujuttu, pikkujuttu, ihan vain pikku; mustatukkainen oli pudistellut yhä vain raivokkaasti päätään, saaden Shaunin ulvahtelemaan turhautumistaan ja hämmentyneisyyttään, pudistamaan omaakin päätään epätoivoisena... Lopulta Shaun oli vain lähtenyt huoneesta, jättänyt Gusin yksinään mököttämään. Jääköön seisomaan patsaansa, jääköön mutristelemaan huuliaan. Ruskeatukkainen tahtoi lähteä tapaamaan kavereitaan ja kovasti tahtoikin. Niin se vain oli. Hän tahtoi päästä hetkeksi heidän seuraansa. Niin se vain... sillä selvä. Hän lähtisi vierailulle, ei hän siihen mitään erityislupia tarvinnut, eihän. Mököttäköön toinen huulensa rikki, Shaun lepyttelisi hänet sitten myöhemmin... Ja näin Shaun oli sanonut moikkansa ja loikkinut pihalle odottamaan kaverinsa kyytiä. Gus oli kurkkinut häntä ikkunasta sisukset salamoiden. Limetinvihreä auto oli kaartanut pihaan vähän huojuen. Joku oli hypännyt autosta ottamaan Shaunin vastaan. Taputtanut selkään. Nauru oli kantautunut sisälle saakka. Gus oli tömistellyt pois ikkunan äärestä ja lysähtänyt naama rutussa selälleen sängylle. "Perkele."
Että niin. Poikaa todentotta kyrpi. Eikä enää vain Shaunin takia. Kaiken lisäksi Genesis oli myöhässä, ja oikein kivasti olikin. Sovitusta ajankohdasta oli kulunut jo ainakin se viisitoista-minuuttia. Heidän oli ollut tarkoitus viettää tämä päivä ihan vain Gusin kotona, mutta saipa nähdä, että tulisiko siitä nyt mitään. Muussa tapauksessa synkkäletti olisi soittanut Fawkesille tai Abigailille tai sitten vaikka isällensä, kyselläkseen että hei, missä viivytään, mutta hän ei viitsinyt avata sulkemaansa kännykkäänsä tietäessään sen pienen mahdollisuuden, että Shaun saattaisi soittaa hänelle. Siinä olisi rangaistus poikaystävälle, hah, eipä saisi otettua nyt yhteyttä... olihan se lapsellista, mutta ihan sama. Joka tapauksessa serkun odottelu sai Gusin otsasuonen jyskyttämään hetki hetkeltä vielä vähän kovemmin. Miten kauan siinä nyt oikein kesti? Eihän tätä nyt ole voitu unohtaakkaan, tämähän oli jo kauan sitten sovittu juttu! Mustatukka pamautti jalkansa uudelleen lattiaan ja hänen ryhtinsä valui aina vain lysymmäksi ja lysymmäksi. ... ja vihdoin, monen minuutin - Gusin mielestä kahdenkymmenen tunnin - päästä ovikello soi korviahuumaavan kimeästi ja nuorukainen lennähti penkiltään niin, että hiukset olivat hulmahtaa päästä irti.
Naks ovi auki ja täysi hämmennys. Vain yksi henkilö. Ei pientä pellavapäätä, ainoastaan pitkä tummatukka sänkinaama. Mitä ihmettä? Missä hitossa... Gus räpytteli silmiään hämillään, kurkisti vielä kerran miehen molemmille puolille ja heilautti sitten kysyvänä katseensa Scoutin kasvoihin.
"Genesis ei päässyt tulemaan." Scout hymyili anteeksipyytävästi, kun Gusin suu loksahti ammolleen.
"Niin... tiedän, että säkin ootit tätä kovasti. Mutta joskus vaan käy näin." Samassa nuorukainen kuitenkin nosti pelottavan nopeasti päänsä ja jysäytti katseensa takaisin Scoutiin, joka tutkaili häntä tarkkaavaisen uteliaasti. Gus keinautti päätään silmät kapeina.
"Mmmh. Miksi just sä tulit tänne?" Pojan ääni oli ripauksen töykeä, mutta utelias. Hän kohotti toista kulmaansa. "Tai siis, olisi kai joku muukin voinut." Niin sähän voit ihan hyvin ottaa ja lähteä, eikös juu. Mutta Scout keskeytti hänet yllättäen.
"Itse asiassa on yksi toinenkin syy, miksi just mä tulin tänne." Tärisevä hengenveto. Mitä? Hämmentyneisyys levisi uudelleen Gusiin. Hän tuijotti miestä kysyvänä. "Mä haluaisin puhua, sun kanssas. Yhdestä... jutusta."
Stoppi. Scoutin katse pälyili sohvalla istuvien tyttöjen suuntaan. Gus kurkisti olkansa yli. Ahaa, niin tietysti. Frankie ja Dakota yrittivät kyllä peittää sen, mutta eivät onnistuneet siinä kovin hyvin; he olivat salakuunnelleet ja selvän tarkkaavaisesti. Ja ihan varmasti Micahkin kuunteli juttua lehtensä takaa. Gus heitti heille nyrpeän naaman ja käännähti takaisin punastuneen miehen suuntaan. "Okei. Mennään yläkertaan - "
"Ei vaan pihalle. Jonnekin. Niin sä voit puhua." Gus nyökkäsi, päätti unohtaa villapaitansa ja lähti miehen perässä ovesta ulos viileän viiman kouriin. ******
Läheinen puisto. Mikä kummallinen kohtaus. Oikeana yllätyksenä tullut. Gus ei ihan tiennyt, miksi oli lähtenyt tähän. Luultavasti vain uteliaisuuttaan. Niin, ja tekemisen puutettaan. Varmaankin niin. Aluksi Scout oli istunut täydessä hiljaisuudessa, katsellut ympärillensä kädet sylissään, Gusin odotellessa ärtyneenä ja kieltään pureskellen, mutta sitten hän oli rykäissyt hermostuneesti keskustelun aloittamisen merkiksi - ja niin Gus oli saanut käsittää istuvansa tuolla puupenkillä ongelmien kuuntelijana. Ongelmien. Aivan. Scoutilla oli ongelmia. Hamletin kanssa. Siitä oli kyse. Kotona ei tainnutkaan olla kaikki niin hyvin, kuin Scout oli viime tapaamisella antanut ymmärtää. Aiheen paljastus oli saanut Gusin kasvokertoimen kerta kaikkiaan ilmeettömäksi. Tämmöinen teema... mitä siitä nyt sanoisi. Tuntui hämmentävältä. Vähän vaivaantuneelta. Mutta hän oli kuin huomaamaattaan nyökännyt ja sänkinaamainen hihojaan näpräävä mies oli hengittänyt syvään ja aloittanut hiljaisten lauseiden latomisen. Scoutin poskipäät punoittivat hieman, katse harhaili. Hän piti puheessaan taukoja, pysähteli järjestelemään lauseita. Tuskastuneisuus paistoi hänestä. Gus tuijotti hänen piirteitään otsa rypistyneenä. Jokin kuulemma... mättäsi. Oli vähän vinossa noiden miesten, Scoutin ja Hamletin, tuon aina niin säyseältä vaikuttavan pariskunnan, välisessä suhteessa. Oli ilmeisesti ollut jo sievänkin hetken. Gus ei heti osannut uskoa korviaan. Vinossa. Ei se voinut... Mutta niin se vain kuulemma oli. Jokin mättäsi, jokin hiersi, jokin tökki. Scout huokaisi hiljaa.
"Mun ei tosiaan varmaan pitäisi puhua just sun kanssa, kun sä olet... Mutta, äh, kuten mä jo sanoin, toisaalta mulla ei ole ketään muutakaan jolle mä voisin." Mies katseli hetken sinistä taivasta, ennen kuin taivutti päätään takaisin Gusin suuntaan. Toinen huokaisu. "Mä olen vain niin... turhautunut."
"Ja niin on sun isäsikin, mutta se on sitä eri syistä, kuin mä. Se on koko ajan niin... niin väsynyt. Ja mä en yhtään liioittele, kun mä sanon, että koko ajan. Se kun sai - mä en tiedä tiesitkö sä tätä jo - muutamia kuukausia sitten potkut töistä. Taas. Ja sä et tiedäkään, miten turhautunut se oli itseensä... ei sillä kauaa kestänyt hankkia uutta työpaikkaa, mutta kun... "Vaikuttaa siltä, että nykyisetkin puikot on sille liian hankalat. Vaikka sen pitäisi olla ihan helppo työ, ei mitään kokemusta vaadita ja näin... Mutta Hamletin pomo on tainnut iskeä jo varoituksen pöytään. Liian monta virhettä... se miten turhautunut se on joskus työpäivän jälkeen, on ihan... en mä osaa edes sanoa..."
Gus nyökäytti robottimaisesti päätään. Hän kyllä tiesi, mitä Scout vihjasi. Hamlet oli päättänyt astua työmaailmaan vasta pari vuotta sitten, hän oli ollut yli kolmenkymmenen viiden mutta silti oikeastaan täysin kokematon työnteosta; kuulosti uskomattomalle, mutta niin se vain oli. Ja, no, Hamletin keskittymiskyky ei ollut huippuluokkaa siinä missä muistikaan, joten oli helppo aavistaa, ettei kaikki ollut aina sujunut odotetusti. Eikä sujunut ilmeisesti edelleenkään. Monet karvaat pettymykset eli toisin sanoen potkut oli mies saanut kestää - mutta Scout oli aina avittanut Hamletit niiden yli. Mutta ehkä homma oli käynyt ajanmyötä, kaikkien niiden vastoinkäymisten myötä, liian rasittavaksi...
"Hamlet ei enää halua apua, ei kenenkään, se ei halua puhua asioistaan. Se vaan on illat eikä... eikä anna kenenkään tulla liian lähelle, se on koko ajan kuin hermoromahduksen partaalla, mutta sitä ei silti saa yrittääkään auttaa tai tukea tai... tai mitään. Ja mulla menee voimat sen käytöksen kanssa, kaikkien turhautumiskiukkukohtausten kanssa. Se on väsyttävää. Mulla menee omissakin töissä miten sattuun, koko ajan saa miettiä, että tuleekohan nyt itellekin potkut - pomo kun vaikuttaa olevan sitä mieltä, että vanhempia työntekijöitä pitäisi vähentää. Antaa uudelle verelle tilaa. Ja se uusi veri on mahdottoman nokkavaa, niin täydellisiä migreenin tartuttajia ettet uskokaan..."
Scout vääntelehti, näytti hengittävän huomattavasti painokkaammin kuin hetki sitten. Gus katsoi häntä. Poika ei tiennyt, miltä hänestä itsestään oikeastaan tuntui. Ainakin ikävältä - mutta vain Hamletin puolesta. Isällä oli selvästi vaikeaa, Gus pystyi helposti kuvittelemaan isänsä silmät punottavina sohvan nurkassa. Hitto että alkoi inhottaa yhtäkkiä... kaduttaa se, ettei hän ollut pitänyt isäänsä laisinkaan yhteyttä pitkiin aikoihin... Mutta olisikohan Hamlet tahtonut kertoa hänellekään mitään? Gus ei osannut sanoa. Mutta sen hän tiesi, että isään oli pakko ottaa yhteyttä. Heti huomenna... Gus käänsi katseensa Scoutista. Scoutia kohtaan hän ei tuntenut, no, paljoakaan. Olivathan he jo oikeastaan tavallansa kaveri-asteella, olivat joo, ja olivat olleet jo nätin hetken, ja Gus kyllä näki, miten pahalta Scoutista nytkin tuntui, tämähän oli ihan ahdistuneisuuden syvyyksissä, mutta silti... niin. Gus ei avannut suunsa vetoketjua, antoi Scoutin hengenvetojen olla ainoita ilmaan kulkijoita. Ei sanonut lohdutuksia. Se ei ollut hänen alaansa.
"Niin, että ei ole mitään helpointa..." Scout naurahti niin epäuskottavan kepeästi kuin ikinä saattoi. "Ei kummallakaan meistä..." Scout hiljentyi uudelleen. Gus imeskeli ientään, odottavana. Sanoisikohan Scout vielä jotakin, vai oliko hän jo vuodattanut kaiken? Vaikea sanoa. Gus alkoi tahtoa jo pois tästä tilanteesta. Kotiin ja pois kylmästä... mutta se jatkuikin vielä. "Kaiken lisäksi..." Scout lausui merkittävän tauon jälkeen silmät ummessa - ja silloin se pamahti esiin.
"Hamlet ei tahdo mennä mun kanssa sänkyyn." Oli aikamoisen vaikeaa kuvailla, minkälainen ilme Gusin kasvoille oli siinä vaiheessa venähtänyt. Hänen niskaansa rysähti mahdoton kuumotus. Okei. Nyt aiheet menivät sellaiselle alueelle, että... Tukala juttu. Ei juma mikä kohtaus. Vielä tällaistakin... äääh, tämä oli jo vähäsen liikaa. Jotain, minkä voisi yhtä lailla jättää... Hän avasi kiusaantuneen ärtyneenä, otsa rajuun ruttuun taipuneena, suutaan ammolle, mutta ei kuitenkaan ehtinyt sanoa yhtikäs mitään, kun Scout jo jatkoi surkeana kertomustaan.
"Se ahdistui jotenkin - sen jälkeen, kun me... oltiin... oltu sillä tavalla. Ekaa kertaa yhdessä. Se ei ole halunnut tehdä sitä uudelleen. Ei sitten sen yhden kerran. Sen yhden... ainoan..." Scout imi huuliaan, tuijottaen jonnekin tyhjyyteen tarkentumaton katse sinisissä silmissään. Ahdistuneisuuden aisti helposti. Hän hankasi käsiään yhteen ja henkäisi tärisevästi. "Ja siitäkin on nyt ainakin vuosi ja puoli... se ei suostu siihen uudelleen. Vaikka mä... tahtoisin. Tahtoisin..." Scoutin ääni hiipui olemattomiin, leuka rysähti rintaa vasten. Hän oli punastunut, suunpielustat sätkivät, kävivät piipahtelemassa surkeassa hymyssä. Asia näytti selvästi painavan Scoutia ihan huomattavasti. Se näytti painavan miestä jopa enemmän kuin ne työasiat. Gus vilkaisi häntä ja huokaisi, ei sanonut sanaakaan. Hän hieroi käsivarsiaan piirteet ilmeettöminä, hänen poskiensa pielet hohkasivat yhtä lailla räiskyvää punoitusta. Tällaisia ongelmia... äh. Se aikaisempi oli ihan eri juttu tähän verrattuna. Leimuava säväys korostui hänen poskillaan. Mitä tässä nyt edes voisi sanoa? Gus ei osannut ymmärtää. Juttu oli hänelle... miten sitä nyt voisi luonnehtia. Ongelmakorvarooli oli tukala, tukala homma. Ja erittäin kiusallinenkin mitä ilmeisemmin.
Hiljaisuus katkesi, kun Scout yhtäkkiä nosti leukaansa. ... musta... musta tuntuu välillä että mä -" Mutta hän pysäytti lauseensa yks kaks, jääden vain tuijottamaan Gusin solisluiden suuntaan suu rakosellaan. "... mutta se on pikkuasia", hän jatkoi erittäin hiljaisella äänellä, vieretti katseensa muualle, silmissään nyt se säväys, joka kieli hänen sadattelevan itselleen päänsisäisesti tokaistuaan moista. Gus ei tajunnut, mitä Scout oli tarkoittanut, mutta ei todellakaan jäänyt miettimään moista saati lähtenyt kyselemään. Nyt riitti. Kuumotus oli pahentunut jo sen sorttiseksi että. Hän oli saanut kuulla mitä varmimmin jo ihan tarpeeksi... jos hän olisi tiennyt, että tällaista oli tulossa, hän ei kyllä olisi lähtenyt ulos ollenkaan. "Okei. Selvä on."
"Paljonko kello?" Gus vaihtoi puheenaihetta noin vain saaden miehen säpsähtämään hämmästyneenä. ...
He kulkivat peräkkäin ihan pienen hetken, astelivat tuon puiston reunaan saakka. Silloin Scout kaartui Gusiin päin ja venytti kasvoilleen aavistuksen jähmeän hymyn. "Onko sulla kylmä?" Oli kyllä. Ajatuksissa lämmin sänky, pitsinen pehmoinen yöpaita ja oi, paljon, paljon kuumaa kaakaota.
Gus alkoi vikkelästi heitellä kieltävästi päätään. "Ei ole tarvetta", hän sanoi, vaikka jokin osa hänestä tahtoikin pölliä toiselta tuon lämmikkeen suojaksi ilkeältä tuulelta. "Lyhyempi matka."
"Anteeksi, että mä... anteeksi, mun ei olisi pitänyt ruveta vuodattamaan sulle sellaista. Mä olen vain niin... niin..." Syvä huokaisu. "En mä tiedä, mikä sana tähän nyt osuisi parhaiten, mutta..." Väkinäinen hymyntapainen. "Niin... anteeksi." Hän näytti kuitenkin tavallansa pikkuisen huojentuneemmalta, ei enää niin ahdistuneelta. Puhumisen helpotusta. Gus tyytyi aluksi olemaan tuppisuuna, mutta lopulta jokin tökkäsi häntä jossain ja käski avata suuta. Ehkä se oli Scoutin epävarma irvisteleminen. Gus vastasi vaisusti hymyyn, huokaisi päänsä sisäisesti ja oli valmiina lähtemään omaan suuntaansa. Mutta pidempi hahmo liikahti lähemmäs.
Gus ei ehtinyt reagoida. Hän vain tunsi, miten mies otti hänet otteeseensa ja halasi, vei kätensä hänen yläselällensä. Scout ei puhunut, hän vain piteli Gusista kiinni, painoi nenäänsä tuon hiuksiin. Gus seisoi typertyneenä, rintakehä vasten Scoutin villalla peitettyä rintaa, tunsi miehen hengityksen itseään vasten. Halaus oli lämmin, pehmeä. Häh.
Scout hymyili. Gus tunsi jotakin hassua rintakehässään.
"Noh, nähdään sitten taas joskus..."
"Heippa." Gusin tuijotettua Scoutia sekunnin kahden ajan, hän kääntyi omaan suuntansa ja kieritti kätensä ympärilleen, estääkseen täyttä paleltumista matkallaan. Scout lähti hänkin kulkemaan, mutta nuorukainen ei tiennyt, että tuo isän kihlattu kääntyi vielä katsomaan hänen peräänsä kasvoillaan mitä vaikeimmin tulkittava hymynpoikanen. ******
Gus nykäisi oven auki ja huokaisi helpottuneena päästessään pois tuulen armoilta. Nopeatempoinen musiikki kiiri hänen korviinsa.
"Ei varmaan, joo... haittaako, että mä jatkoin teidän puolta tässä pelissä, kun mä en jaksanut alusta alkaen mennä? Tai ehkä olisi pitänyt - tää on ihan älytön -"
"Onko Shaun jo tullut?" Pitkähiuksisin kysäisi ja yritti kuulla merkkejä yläkerrasta, mutta se ei onnistunut - kiitos ulisevan pelikoneen. Shaunin oli kuitenkin parempi olla paikalla, tämä oli tasan tarkkaan ollut jo ihan riittävästi omilla teillään... aaa ja Gushan voisi vähän kiusata Shaunia sillä, että oli itse ollut ulkona jonkun muun kanssa, siitäpäs saisi... "Joo, on se", Dakota sanoi heleästi, samalla, kun iski pelikoneen sammuksiin. Gus huokaisi ja hänen kasvojaan nyki tyytyväinen hymynkare.
"Se tuli tossa vähän yli puoli tuntia sitten", Frankie jatkoi pirteällä äänellä. "Selitettiin sille, että missä sä oot. Son nyt sen häiskän kanssa, jonka se toi mukanaan, yläkerrassa." Hän viittoili käsillään kattoa kohti.
"Mitä?"
"Gus?" Frankie katseli poikaa kummastuneena, Dakotan kasvoissa taas pilkahteli tippa huolestuneisuutta; Micah sen sijaan ei kohottanut katsettaan vihkosestaan vaan jatkoi kirjoittelua kuin hänen ympärillään ei olisi tapahtunut yhtikäs mitään. Gus ei kiinnittänyt häneen tuijottaviin tyttöihin huomiota, hän ei hengittänyt eikä liikahtanut pienestikään, tuntui hetkeksi nauliintuneen siihen tuijottamaan tappavasti lattiaa. Ei tämä käynyt päinsä. Nyt oli pakko rynnätä yläkertaan.
"Hei, jos sä et tykkää siitä Shaunin frendistä, niin voithan sä odottaa sen lähtöä täällä alakerrassa, etkö?" Frankie huudahti yhtäkkiä ja hänen räpyttelevissä silmissään oli suurta toiveikkuutta. "Gus? Hei!"
"Sulla on vielä paljon opittavaa Gassusta, Frankie", Micah heitti vaisusti nostamatta edelleenkään katsettaan kirjoituksestaan. Frankie singautti hämääntyneen katseensa häneen, ja huoahti kovaäänisen tuohtuneesti.
"No niinpä ilmeisestikin..." ... Gus hengitti yhden kerran rohisevasti syvään, iski kätensä kahvalle ja korvansa oveen ja jäi kuuntelemaan.
Stereot soittivat vaimeasti ripeätahtista kappaletta, joka taisi olla yksi Shaunin suosikkialbumin antimista. Se peittyi osaksensa holtittomaan hihitykseen, joka lipui ulos Shaunin kaksiväritukkaisen ja sinisilmäisen kaverin suusta, kun tämä kuunteli toisen pojan, joka tirskahteli hänkin reippaasti, hiljaista mutta sangen riemuikasta kertomusta jostakin toisesta kaverista ja tämän tämän päiväisestä typerästä ideasta ja vedosta. Tarina pääsi ilmeisesti juuri päätökseensä, ja hihitys kaartui vielä pahemmaksi. Gusin käsi puristi oven kahvaa niin, ettei olisi ollut ihme, jos se olisi yhtäkkiä naksahtanut irti sijoiltaan taikka haljennut kokonaan poikki keskeltä. Hän kuunteli tuota yhtä jatkuvaa naureskelua vielä sekunnin murto-osan ajan, ennen kuin sai todellakin tarpeekseen ja tempoi oven auki sellaisella voimalla, että sen äänekäs narahdus saattoi kuulua naapuriin asti ja sai sängyllä mukavasti oleilevat pojat inahtamaan pelästyksestä.
"Mitä helvetin perkelettä tää jumalauta on?!"
"Shaun, me ei helvetissä puhutta mistään tällaisesta", Gus huomautti myrkyllisesti äänensävyllä, joka vihjasi myrskyn merkeistä. "Kuka perkele toi on?" "Hei vaan sullekin. Ja joo, mutta mä vaan sain yhtäkkiä tämmösen ajatuksen, että voitaisiin viettää ilta sittenkin vaan täällä - kato, että säkin voit olla mukana", Shaun selitti kuulostaen innostuneelta, "ja, no, vaikka sä sanoit, ettei sua pahemmin kiinnostais ottaa kontaktia mun kavereihin ja näin, mä silti ajattelin, että sä voisit kuitenkin kokeilla, hei. Tutustua ees muutamaan tyyppiin, niin pääsisit silleen tavallaan osaksi meijän porukkaa ja sitten voitaisiin olla ihan oikeesti silleen sakkina yhessä, eikö. Viettää aikaa, tiedäthän? Sehän vois olla kivaa. Se olis kivaa." Gus kohautti kylmästi kulmiaan.
"Tää on siis Vinse", Shaun esitteli vielä ja heitteli kätösiään arasti hymyilevän (irvistävän) pojan suuntaan. Vinse oli ehtinyt avata suunsa sanoakseen heit tai muuta vastaavaa ja myöskin ojentaa vähän kättään mitä ilmeisemmin kättelyn perässä, mutta Gusin hyvinkin epäkannustava katse sai hänet viemään kätensä punastuneena toisen varrelle ja suun sulkeutumaan yhtä lailla takaisin pieneksi supuksi. Hetken aikaa oli ihan hiljaista, ellei Gusin normaalia äänekkäämpää hengitystä ja radiosta kantautuvaa kitarasooloa laskettu. Kun Vinse avasi uudemman kerran suutaan, uuden tervehdys-yrityksen muodossa, Gusin suusta karkasi sihisevä äännähdys joka toi mieleen vihasta hönkivän lohikäärmeen.
"Et sä jumalauta voi tuoda tänne tommosia ääliöitä noin vain! Et sä voi - et sä saa. Meidän huoneeseen... Sä et helvetti vie saa tuoda." Gusin sanat saattoivat olla iskostetut poikaystävälle, mutta hänen palava katseensa oli takertunut villapaitaan sonnistautuneeseen ja hän mulkoili tätä pää kohisten ja kädet nyrkeissä, toisen hengittäessä vähän levottomasti. "Enkä mä hemmetissä aiokaan yrittää -" Muutama pitkä ärähdys. "Joten", Gus aloitti puhuen nyt Vinselle, sormi osoittaen vihaisesti tuon rintaa, "sä voit alkaa yhtä hyvin nostella, häiskä - " hän lausui sanan tavattoman halveksivasti, " - ja antaa meidän olla!" "Mu-mutta..." Vaikka Vinse oli Gusia ainakin sen kymmenen, ellei jopa viisitoista, senttiä pidempi, hän näytti yllättäen hyvinkin pikkuriikkiseltä vilkuillessaan säikkynä edessään rähisevää pitkätukkaa. Hän katsahti pikaisesti Shaunia.
"Hei, et kyllä hitossa huuda Vinselle", Shaun komensi tuikkien nyt hänkin sormellaan ilmaan käskevästi, "et sä voi noin vaan ruveta-" "Gus kiltti - hei rauhoitu nyt -"
Huoneeseen lankesi hulmuava hiljaisuus. Shaunin suu oli jäänyt keskeytyneen lauseen takia puoliksi auki, silmät rävähtäneet poikaystävän tajuttoman kovaäänisestä kiljunnasta suuremmiksi. Vinse tarkkaili kaksikkoa naama pelokkaassa irveessä, siirteli katsettaan jännittyneenä ruskeatukkaisesta mustatukkaiseen. Gusin alahuuli värisi, ilme oli epäselvä. Koko talo tuntui vaipuneen täyteen äänettömyyteen, ellei koko naapurusto - pienintäkään pihahdusta ei kuulunut, mikään ääni ei hiponut ilmaa stereoidenkin lakattua yhtäkkiä laulamasta. Shaunin suu sulkeutui, kun vaitonaisuus oli loistanut jo pidemmän hetken - hän ummisti silmiään, avasi ne, ummisti taas - Vinsen käsi hapuili huulille, hän tuntui nousevan varpailleen säikkyluonteisuuttaan - Gus ei liikahtanutkaan, tuijotti yhä vain Shaunia suoraan silmiin väristen -
"Mähän olenkin sun kanssa", Shaun sanoi lopulta. "Mähän olen - mehän ollaan yhdessä. Mutta et sä voi..." Hän hiljentyi kesken kaiken, älähti vaisusti ja painoi kulmakarvojaan alemmas. "Mähän yritän vain... mä en käsitä, Gus. Ihan kuin sä luulisit, että..." Shaun huoahti syvään, puisti vähän päätään, omasi vaikeuksia koota lauseita. Piti sävyn niin hillittynä kuin vain kykeni. "Mikä ihme tässä oikein -" Gusin alahuuli värisi edelleen. Hän lausui sanansa matalasti, ääni pikkuriikkisesti täristen. "Sä et vaan helvetti saa - sun pitää olla vaan mun - sä et saa -"
"Vinse - oi sori, mä -" Ja viskottuaan vielä viimeisen pienen hymyn ruskeatukkaiselle ja aran tiirauksen mustatukkaiseen, kaksivärilettinen liuskahti niin nopeasti ja pienenä kuin vain kykeni Gusin selän takaa oven luokse.
Vinse nyksäytti kahvaa ja kulkeutui pois huoneesta vähän vikkelämmin, kuin normaalisti talsittiin, kääntyi portaisiin päin ja sai kavahtaa vielä viimeisen kerran kyläilynsä aikana, kun huoneen ovi paukahti voimakkaasti rysähtäen takaisin kiinni. Pariskunta ärisi ja rähisi - vastusteli, syytteli ja puolusteli - toisilleen häkellyttävän kovaäänisesti nätin kotvasen, kunnes Shaun katkaisi jutun jälleen askeltamalla kokonaan pois huoneesta, paeten kylpyhuoneen oven taakse. Kun hän noin kymmenen minuutin päästä palasi yhteiseen huoneeseen, olivat muutamat pinoihin kerätyt kirjat potkittu leviämään lattialle, valot jysäytetty sammuksiin, raitapaita heitetty lepäämään pöydän pieleen siinä missä mustat farkutkin ja Gus itse ujuttautunut synkän peitteen alle; Shaun ei nähnyt hänen kasvojaan, kun hän käveli ohi, kasvoja, joiden ilme nyki kylmästä ahdistuneeseen.
Shaun riisui omat kamppeensa, kiskoi itselleen oman osansa peitosta ja pujahti sen alle verkkaista vauhtia, rasittuneena ja ajatukset mielessään raisusti kiemurrellen. Eihän se tosiaan aivan uusi juttu Shaunille ollut, siis se, että Gus sai raivokohtauksia kuullessaan Shaunin viettävän aikaa muiden kuin hänen kanssaan. Shaun oli tiedostanut vierustoverinsa mustasukkaisen ja dramaattisen puolen, tiedostanut tämän olevan, hmm, liian vilkkaan mielikuvituksen omaava. Siis vähän vainoharhainen. Oli tiedostanut jo aika päiviä sitten. Ja kestänyt ja sietänyt moneen otteeseen. Mutta tämän päiväinen oli ollut kyllä jo käsittämätöntä. Vielä pahempi rajunilma kuin koskaan aiemmin. Ei hitsit. Mikähän idea sekin oli ollut, tuoda vieläpä se kaikista ujoin ja säikyin tyyppi tutustumiskierrokselle? Kaaottisen tyhmä ilmeisesti. Taisi lähteä Vinse-paralta yöunet pariksi yöksi. Hups jos näin. Shaun nyki lettinsä löysemmälle ja venyttäytyi parempaan asentoon.
Joinakin kertoina Shaun oli totellut Gusia. Unohtanut muut kaverinsa, suunnitelmansa, ilmoittanut jättäytyvänsä illaksi poikaystävänsä rinnalle; kaverit olivat valitelleet pettyneinä, mutta Gus oli ollut tyytyväinen ja Shaunia helpottanut, ettei tarvinnut kuunnella tuon tummaletin huutoa että järjetöntä sättimistä ja syyllistämistä. Mutta aina niinä kertoina, joina Shaun ei kääntänyt päätään... noh. Pyörremyrsky toden totta iski. Ja sitten oli se mykkiintymisvaihe, joka oli tälläkin hetkellä mitä ilmeisemmin menossa. Onneksi Gus ei loppupeleissä ollut kuitenkaan mitenkään kammottavan pitkävihainen - kyllähän tuo käyttäytyi ihan hienon hetkosen koleasti ja varsin etäisesti pahimpien myräköiden jälkeen, mutta Shaunin leppyyteltyä muilla lupauksilla ja hellyyden osoituksilla tuon vihaisuus suli aika pikaisesti. Tai ainakin yleensä. Shaun kuljettautui lähemmäs Gusia, suuntasi kätensä hivelemään tämän lantiota; toinen nytkähti hieman; Shaun tunnusteli, huomasi toisen peittäneen kehonsa vastoin tapojaan oikein pyjamalla. Kostoksi varmaankin, esteli tämän avulla Shaunia pääsemästä silittelemään paljasta ihoa. Justiinsa. Draamattista.
Niin, kyllähän ne ottivat päästä ja aika kovaakin, nuo Gusin tietyt luonteenpiirteet. Saivat hämilleen ja tuohduksiin. Välillä iski väkisinkin sellainen tunne, ettei vain oikein tiennyt, mitä tehdä tuon pitkätukkaisen kanssa - täysi ymmärtämättömyys. Poikaystävä oli niin... mutkikas. Sitäpä hyvinkin. Joskus, noina jyrisivinä riidanhetkinä, sellaiset tietyt ikävät sanaset joita vaihtoehdoiksikin voisi kutsua, pääsivät karkailemaan Shaunin mieleen salakavalasti, mutta hän pudisteli ne jokaisella kerralla vikkelästi pois. Ei hän halunnut kuitenkaan jättää mustatukkaa, oli miten oli... Hän rakasti Gusia, rakasti ja lujaa, oli tällä sitten epämukavia vikoja persoonassaan tai ei... Ärripäisyyshän se oli herättänyt nimeonomaisesti Shaunin kiinnostuksenkin... niin... Mutta silti, kun sitä pysähtyi miettimään... Äääh. Voi niin. Hankalaa ja uuvuttavahan tämä välistä oli, kaiken kaikkiaan. Varsinkin, kun ei edes oikein ymmärtänyt tätä kaikkea.
Ihan kuin se olisi jotakin tavattoman suurta vääryttä ottaa hetkeksi väliä niihin, joiden kanssa on suurimman osan ajasta, ja viettää muutama momentti muiden seurassa - Gus ainakin tuntui ajattelevan niin, ja varsin tosissaan tuntuikin, ihan totta. Mitähän lie tuon kumppanin mielessä mahtoikaan seikkailla aina niinä hetkinä, joina ruskeatukkainen puolisko kertoili ideoistaan lähteä ulos toisen poppoon kanssa? Mihin Gus ei luottanut - kumppaniinsa, vaiko tämän kavereihin? Mitä tämä pelkäsi? Shaun ei vain tiennyt, hän ei oikein osannut tietää. Juttu tuntui jollain tapaa vain niin hirmuisen monimutkaiselle. Voi että. Eniten häntä vain mietitytti se, tulisiko hän jaksamaan tätä teatteria - kuinka kauan hän tulisi kestämään - jos Gusin mustalaineinen ja jääräisä pää ei mitenkään ottaisikaan vastaan edes hieman puhetta, yrityksiä saada ymmärtämään... Gus tuijotti eteensä ja tunsi Shaunin hengityksen alkavan vähitellen olla pelkkiä pitkiä, tasaisesti tulevia syviä vetoja, jotka hipoivat hänen niskaansa lämpimästi siinä missä käsi siveli hitaanpuoleisesti Gusin alavatsaa. Kun toisen hengitys oli tasaantunut melkolailla kokonaan, nukahtamisen lähestymisen merkiksi, Gus henkäisi itsekin syvällisesti ja nosti katsettaan hiukan, kohtasi oman tuijotuksensa edessään riippuvasta kuvajaisesta.
Hän vain oli sitä yksinkertaisesti edelleen, vieläkin - niin eksyksissä, vaikka oli saanut itsensä tolkutettua uskomaan muuta, täysin eksyksissä. Hän pelkäsi, ja miten paljon hän pelkäsikään, toisen katoamista, toisen menetystä - yksin jäämistä. Satuttava, kamala ajatus. Järjetön yksinäisyyden pelko. Se kalvoi häntä, kuristi, ahdistus velloi jatkuvasti jossakin vartalon sopukassa. Mutta tahtoessaan liian kovasti varmistaan, ettei hänen rakkaansa poistuisi hänen kyljeltään, kiristäessään toisen kaulanauhaa liian tiukalle, kokiessaan kaikki muut tuota lähestyvät vaaraksi itselleen... tuo nuorukainen tosi asiassa vain rikkoi asioita. Pahensi ikäviä mahdollisuuksia. Tavallaan hän tiedostikin sen, tekojensa typeryyden, mutta siltikään hän ei jotenkin osannut ymmärtää sitä. Eikä hän mahtanut itselleen mitään, ei vain... mahtanut. Ei osannut luottaa tarpeeksi, ei osannut sysätä katalia ajatuksia ja mustankipeyttänsä pois... ei vain osannut. Pelko ja pakkomielteisyys olivat ottaneet hänestä yliotteen - vaikkakaan, ei hän tietenkään voinut myöntää itselleen moista... Vino hymy kuvajaiselle.
Laineletti sulki silmänsä, kohensi asentoaan ja antoi Shaunin käden valahtaa vähän alemmas ja nenän painautua kiinni hänen mangoisiin hiuksiinsa. Hetken sitä oltiin taas kuin oikein sopuisa pariskunta, mukavasti lähekkäin selkä vasten toisen vatsaa ja ruskeatukka mustatukan kehoa hyväillen, kuin noita mokomia riidanhetken salamoita ei olisi ollutkaan... Pahimmat myräkät olivat kuitenkin vasta tulossa - nuo kaksi tulisivat pian elämään muutaman sangen ikävän kohtauksen. Tiedän, tässä kesti huomattavasti kauemmin kuin piti. Mutta sattumoisin kävi niin, että hiihtoloman aikana päälle iski täydellinen inspiraation puute. Yritys oli kova, mutta en vain saanut mitään tekstiä aikaiseksi, ja jos sainkin, niin pyyhin ne saman tien pois. Hiihtoloma meni sitten ihan muissa merkeissä... ja sitten tuo pääsiäinen, jolle lupasin osan; meikä meni sairastumaan, joten taas piti laittaa suunnitelmat uusiksi. Kaiken lisäksi en meinannut saada osaa alkamaan omasta mielestäni kivasti, joten päädyin sitten oikein leikkelemään osaakin, pari kohtausta alusta poes.. Että jooh. Suuret pahoitteluni, että tässä kesti! Tämmöinen osa joka tapauksessa oli tarjolla, mitäs mahdoitte pitää? Hups, otsikoksi päätyi taas In Flamesin kipale :--D Mutta joo, kun se kerta passasi nätisti, niin miksikäs ei. "Ilahduttaa ja vihastuttaa" - niin, semmonenhan se meidän Gassu on 8---D Ja joo, se on kamala itsekeskeinen pentu. Mitäs te nyt hänestä sanotte? Mitäs tykkäätte pojakkeen aikuisulkonäöstä? Meitsi ainakin tykkää, aika rakastettava pärstä Gusilla. Mutta siinä on se ärsyttävä piirre, että välillä se ottaa ja alkaa näyttämään jollekin oikealle ihmiselle, mutta en ikiniä saa päähäni, että ketä toi poika oikein muistuttaa välistä... höhö. Mahdottoman rasittava tunne se! Ai niin ja Genesis! Mitäs hänestä piditte? ^^ Hmmm hmmm. Vaikein kirjoituskohta oli kiistämättä toi Gusin ja Scoutin (joka on inhottava babyface, välistä tuntui että se näyttää Gassuliinia nuoremmalta) iltakeskustelu-kohtaus. Varmaan ihan ymmärrättekin, miksi. D: Toivottavasti siitä ei tullu kamalan tökerö... mutta en jaksanut tapella sen kanssa enempäänsä. Jaaa jaa jaa loppukin voi olla vähän töks. Ymh... perfektionisti-puolen omaan. N I I N ja ne jotka pohdiskelevat, että mites suku tässä nyt voi jatkua - homma kyllä selvenee parin osan sisään! Heheee, toivottavasti sulla, Toyan, ei oo aivan samanlaiset kuviot seuraavan sukupolven hankkimisen suhteen omassa tarinassasi, ku molemmilla sattuu olemaan perijänä (tai siis sulla ainakin mahdollisesti) miehiin päin suuntautunut miessssss :-------D Bonukseksi ja tavallaan korvaukseksi viivästyksistä vähän kuvia kulissien takaa ja näin:
Pois-leikattu kohtaus alusta. Olivat kuitenkin niin söpösiä kuvia että piti laittaa esillekin sitte o3o
Joo, Shaun on hirrrrrrrweeeen ihana. Joku on selvästi ihan taivaissa.
... mutta tää on hämmentävää.
Niin mikä kohtaus oli kaikista hankalin kuvattava? 8-----D ... meikäki tahtoo tommosen raitapaidan ;_;
Mums<3
Niin, tuota... joo. Hyvä Scoutti.
Lutusia ovat!
... Gus, eiiiiiijjjjjj. Ja niin siis joo, yliopistollahan nuo kersaset ovat tällä hetkellä. Vaikuttahan se kuvaamiseen, kun pitää muistaa ravata luennoillakin yms., Gassuliinikin oli ehtiä kahdesti lentää pellolle koko opistossa, ellen olis äkkiä klikkaillu takaisin naapurustoon tallentamatta :'') Että juuh. Kutososa pitää vielä vaan jaksaa kuvata, niin sit saa huokaista helpotuksesta...
Mitäs se Shaun pinkoo, meitsi mietti yhtenä iltana vaihtaessaan simin Shauniksi ja hokatessaan tämän juoksevan oma-aloitteisesti jotakin kohti. No...
- sen piti päästä sanomaan Gusille että heii kun se palasi luennolta. Hiukan awws etten sanoisi.
Random "tarveen karismapisteitä" - näpsy.
:---3
"Jää kotiin pliiiiiis!"
Auts.
Vinse meets Gassu. Oi miten innoissaan jäbä onkaan!
Mutta Gus on Gus. Lääppiminen saatana vie kielletty häiskä!
Tässä vielä kasvokuvaa Vinsesta. Omatekemä sim siis, ja tykkään hänestä aika paljonkin!
Niin ja on se Shaunkin niin kivannäkönen häiskä, pakko sanoa. Mutta huomasitte kai, miten erinäköisiä Shaun ja Gus on toisiinsa verrattuina? Shaun on ihan älytön littanaama tai sitte Gus on pitkulanaama. Ehehee 8'D Kiva pariskunta!
Ja mitäs täällä... ajatukset kohdillaan.
Ylimääräisiä. On se Gus vaan yks nätti ilmemestari. Mokoma ärjy-yrmy.
Liian ärjy :'''D Pää ovesta läpi, wiuuuh! Seuraavaksi sitten vähän erilaisempia kuvia, tommosia mitä otin kun simit olivat tulleet vasta yliopistolle ja lookit oli vielä hakusessa;
Niin, Gassuliinista piti tulla eka taas blondi - kuinka moni muistaakaan, että tuo murunen on luonnolliselta väriltään vaaleaverikkö? Sööttihän se noin on, mutta jotenkin päädyin takaisin mustaan väriin - vaikka nyt vähän tuntuukin, että oisin voinut laittaa sittenkin kultaiset kutrit :----D Oh well, jossain vaiheessa sitten taas...
Randomreissu yhteisötontille. Ja Gus on heti kaikkien mielessä.
Shaun ei suostunut julkisiin hellyyden osoituksiin. Se on ei ja sillä sipuli.
So sad!
Ja Shaunin pärstäkerroin... suhteellisen tappava kuva xD
Ei sitä kauaa estelty - mutta baarimikko on pelottava.
Mitäs teikä täällä?
Ai hups. En kyllä yhtään muista, miksikäs näin pääsi käymään, mutta.
Scaaaary face.
Niin siis on se söpö. Ja todellakin se ilme-mestari. Ja sitten vielä yks shootti ihan kotitontilta;
Ihan ku meitsi ja sisko ku pelataan Mariota 8-------D Nyt meikä huokaisee hetkeksi helpotuksesta ja rupeaa sitten suunnittelemaan ensi osan kiemuroita selvemmiksi! Sen voin sanoa, että ensi osa tulee olemaan aika angstinen eikä Gusilla tule olemaan kamalan kivaa - saati sitten Shaunilla. Niiih. + unohdin muuten huomattaa, että Liam (se punatukkainen joka vilahtaa osan alkupuolella) on sadepäivän tekemä simi, itse vain stailattu. Kiitokset! Kommentteja? o/ |
Kirjoittaja
Tervetuloa lukemaan hyvinkin tarinamaista legacyani, LC Iowaa. Toivottavasti pidätte ja jätätte myös rohkeasti kommenttia~
- Gísli, kirjoittaja  
|| osat ::
0 : Somebody someone Seuraava osa: || c-box ::
|| linkit/ä ::
Linkittelen mielelläni muiden legacyja, muita haasteita ja tarinoita, kunhan pysytään kuitenkin simsin puolella.
xxx
Muut haasteet :: Tarinat :: Elämää Sunset Valleyssa
|| sivupohja ::
|
